L'appel du vide — 8. In a deep trouble

Woop woop, back in business. 

***

Valo, joka tuntuu porautuvan läpi silmistä ja polttavan ne tuhkaksi kirkkaudellaan. Vaaleanharmaa katto, läpinäkyvää nestettä sisältävä, tangossa roikkuva pussi. Puristava kipu ylävartalossa.

Pään nostaminen sattuu ja on vaivalloista. Teen niin kuitenkin.
Hahmoja. Erittäin sumeita, miltei tunnistamattomia hahmoja, joiden muodot sumentuvat ja ääriviivat vääristyvät. Silti tunnistan heidät lähes heti. Perhe.
— Äiti…
Maryn ääni, se on ainoa, mitä ymmärrän. Korvissani kaikuu. Sanat katkeilevat keskeltä ja muuttuvat puuroksi.
— Noah… hereillä… saanko… halata?
Lisää kaikuvaa, katkonaista sotkua korvissani. Osa sanoista lauseiden keskellä jää minulta täysin kuulematta.
— Ei…
Äidin harvinaisen tiukka ääni.

Mitä minulla on päälläni? Ja ennen kaikkea, miksi en pysty liikkumaan?
Yritän nostaa jalkaani, mutta se on kuin täytetty lyijyllä. Se nousisi ehkä kovalla taistelulla, mutta oloni on uuvuttava, miltei kuolemanväsynyt. Kädetkään eivät tahdo liikkua. Aivan, kuin kehoni päälle olisi laskettu suuri ja raskas hiekkasäkki, joka tukahduttaa alleen kaiken liikkeen.

Valo polttaa yhä silmiäni.
Mitä täällä oikein tapahtuu?

***

En tiennyt, kuinka kauan aikaa oli mennyt. En tiennyt, kuinka kauan perheeni oli seisonut siinä. Äidin kasvoilla oli hyvin tiukka, miltei ärtynyt ilme, ja hän seisoi kädet puuskassa, vaihtaen silloin tällöin painon toiselle jalalleen. Isän ilmeestä ei voinut päätellä oikein mitään; hän oli melko poissaolevan ja tunteettoman näköinen, mutta niin hän usein oli, se oli hänelle tyypillistä. Mary näytti hämmästyneeltä ja seisoi paikallaan.
— Noah Benedict Shepherd, kuuletko minua? äiti sanoi äänellä, josta aktiivisen vihan sijaan hohkasi kylmä, hallittu raivo.
Nyökkäsin vastaukseksi. Kuulin sanat nyt selvästi.
— En ole sinulle vihainen.

Ennen kuin olin ihmettelemässä äidin sanoja ääneen, hän lisäsi jäätävällä äänellä:
— Olen sinuun vain suunnattoman pettynyt.
Sitten hän otti Marya kädestä ja käveli hitaasti huoneen ovesta ulos. Tyttö katsoi minuun päin hämmentyneesti, ja ohikiitävän sekunnin ajan näytti siltä, kuin hän olisi aikonut riuhtaista kätensä irti ja jäädä. Mutta se kesti vain sen pienen hetken.

Käänsin katseeni takaisin kattoon, kun äiti ja Mary olivat lähteneet. Niskaan sattui, mutta enemmän sattui ylävartaloon. Tarkemmin sanottuna jokaisella hengenvedolla.
— Älä yritä nousta, sinulta murtui kaksi vasemmanpuoleista kylkiluuta ja heräsit juuri nukutuksesta, huoneeseen jäänyt Harvey sanahti. — Kyllä äitisi tuosta vielä leppyy, hän jatkoi.
En vastannut isälle mitään. En osannut. En oikeasti tiennyt, leppyisikö äiti koskaan tämän tason tempauksen jälkeen.

— Olen ollut hänen kanssaan naimisissa kohta kaksikymmentä vuotta. Tunnen hänet melko hyvin, niin kuin sinäkin varmasti. Hän saattaa nyt vaikuttaa kylmän passiivis-aggressiiviselta, mutta tosiasiassa hän oli vain suunniltaan huolesta.
— Noinkohan…, mutisin hädin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.

Isä käveli sänkyni luokse ja istuutui viereiseen tuoliin.
— Noah, en minäkään riemusta hypi tämän episodin takia, kuten varmasti näet. Olen sinuun pettynyt. Luotin, että olisit osannut toimia, niin kuin sovimme. Lupasit pitää puhelimen päällä ja pitää minut ajan tasalla siitä, missä olet, hän puhui rauhallisesti.
Nielaisin. — Minä vain…
— Mutta ymmärrän ratkaisusi jollain tasolla. En ole siitä mielissäni, mutta tavallaan ymmärrän. Ei ole meilläkään kotona aivan kaikkein helpointa, ja tiedän itsekin tuon tunteen. Olen minäkin ollut joskus lukiolainen.

Isä piti puhuessaan pienen tauon. — Mutta talon säännöt ovat silti sääntöjä, ja niiden kanssa eletään, kunnes ollaan valmiita elämään omillaan. Ymmärräthän sen?
Nyökkäsin hiljaa ja vaihdoin puheenaihetta. — Missä Anthony on?
Isä huokaisi. — En valitettavasti tiedä. Emme ole hänen omaisiaan, emmehän edes tunne häntä, joten luonnollisestikaan hänen tilastaan ei ole kerrottu meille halaistua sanaa. Epäilisin kuitenkin teho-osastoa, koska hän ilmeisesti oli kuskina, ja ensihoitajien raportin mukaan pahimmat vauriot tulivat nimen omaan siihen osaan autoa.
Nielaisin.

— Kai hän sentään selvisi? kuiskasin.
Isä oli hetken hiljaa. — Uskon niin. Meille kerrottiin loukkaantuneita olleen kaksi. Jos autossa ei ollut kyydissä teidän lisäksenne muita, ne kaksi loukkaantunutta olette te, eli kumpikin selvisi turmasta hengissä, hän selitti.
— Mitä hänelle tapahtuu tämän jälkeen? jatkoin kyselyäni.

— Sakot virkavallan vastustamisesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta nyt ainakin, kun kerran vauhtia on poliisin nopeuskameran mukaan ollut törmäyshetkellä lähes 70 km/h alueella, jossa rajoitus on 40 km/h. Ja korttinsa hän luultavasti menettää, jos hänellä sellaista edes on, isä totesi ensimmäisenä. — Jos ei, hän saa luultavasti sakot tai syytteen ilman korttia ajamisesta.
Molemmat meistä olivat hetken hiljaa.
— Noah, kuule… en haluaisi joutua sanomaan näin, mutta suosittelisin sinua ottamaan vähän etäisyyttä tähän Anthonyyn. En tiedä, onko hän sinulle hyvää seuraa, isä sanoi sitten aavistuksen verran tiukemmin.
Olin juuri alkamassa väittää vastaan, kun sairaanhoitaja koputti oveen ja kertoi vierailuajan päättyneen.

***

Yksi hoitajista oli — ehkä epähuomiossa — kertonut minulle, missä päin sairaalaa Anthonya pidettiin. Se ei ollut kovin kaukana minun huoneestani, ja päätin käydä katsomassa häntä. Halusin nähdä hänet, jotta voisin oikeasti tietää kaiken olevan kunnossa, enkä olla vain muiden sanomisten varassa. Lääkäreiltä siihen kuitenkaan ei herunut lupaa, joten lähdin omin luvin. Sopivan välin tultua livahdin huoneestani kenenkään huomaamatta ja lähdin etsimään Anthonyn huonetta. Kävelin erittäin hitaasti kipulääkkeistä huolimatta tuskallisen kipeiden kylkieni takia, mutta pian löysin etsimäni.
Painoin kahvaa ja astuin sisään huoneeseen.

Anthony makasi vuoteellaan melko lailla tajuttoman näköisenä. Tuon käsistä roikkui pari erilaista letkua, kasvoja en nähnyt. Elintoimintoja graafisesti kuvaava monitori piippasi tasaiseen tahtiin, ja ilmastointilaite hurisi hiljaa taustalla. Muuten oli lähes hiljaista, ja kirkas keinovalo tuntui polttavan silmiä.

Kävelin Anthonyn sängyn luokse ja istuin viereiseen tuoliin. En voinut nojautua poikaan päin, koska murtuneet kylkiluuni eivät kestäneet minkäänlaista taivutusta.
Näin vasta nyt, että Anthonyn kasvojen yläosaa peittivät valkoiset, pään ympäri kieputetut siteet, ja alaosaa happinaamari, jonka läpinäkyvä putki yhdisti lisähappisäiliöön. En tiennyt, oliko hän tajuissaan.

— Hei… en varmastikaan saisi olla täällä, mutta jostain syystä halusin nähdä sinut silti, sanahdin pienesti. Anthony ei vastannut. Sykettä kuvaava monitori kuitenkin nopeutti hiukan piippaustensa tempoa.
— Et luultavasti kuule minua, mutta sanani saattavat ehkä jotenkin iskostua alitajuntaasi. Arvostan sitä, mitä teit, vaikka olemmekin nyt molemmat korviamme myöten liemessä.
Pidin pienen tauon. — Se oli urheaa, oikeastaan ehkä jopa tyhmänrohkeaa. Mutta kukaan muu ei olisi tehnyt mitään vastaavaa minun vuokseni. En olisi uskonut sinunkaan tekevän, mutta niin sinä vain teit.

Anthonyn suunnalta kuului pieni ynähdys. Tietysti ensimmäisenä säikähdin ja tarkistin, etten vahingossa ollut istunut hengitysletkun päälle. En onneksi istunut.
— Olet kiva… kiva, kiltti Noah…, hän mumisi katkonaisia ja epäselviä sanoja maskin läpi. — Älä mene… pois.
— En ole menossa minnekään, vastasin hiljaa ihmetellen Anthonyn sanoja, mutta kuitenkin lempeyttä äänessäni.

En siinä hetkessä oikein tajunnut, mitä tein seuraavaksi. Tartuin nimittäin Anthonya kevyesti kädestä.
— Kaikki on ihan hyvin. Pääsemme täältä pian pois, me molemmat.
Anthonyn sormet puristuivat höyhenenkevyesti omiani vasten. Sitten hän hyvin hitaasti käänsi päätään minua kohti.

— Sinulla on… paljon pisamia. Ne ovat söpöjä…
Kuuntelin hämmentyneenä toisen juttuja. Luultavasti vahvoilla kipulääkkeillä saattoi olla osuutta asiaan.
— Pisamia kasvoissa… olkavarsissa… perseessä… pidän niistä. Söpöt pisamat… söpö Noah…
Tunsin lehahtavani punaiseksi sillä sekunnilla. Noinko selvästi kuva minusta hyppäämässä suihkusta alasti oli syöpynyt Anthonyn mieleen, että tuo muisti sen ensimmäisenä jopa tällaisen lääketokkuran keskellä?

— Ehkä sinun kannattaisi yrittää levätä… olet selvästi lääkkeiden vaikutuksen alaisena, etkä välttämättä ajattele tällä hetkellä kovin selkeästi, sanahdin aavistuksen kiusaantuneena.
Anthony mumisi jotain vastaukseksi.
Silloin takaani kuului oven raksahdus. Sydämeni jätti lyönnin välistä.

Hoitaja astui huoneeseen mukanaan joku kansia ja kasvoillaan aavistuksen pelästynyt ilme. Hän katsoi ensin minua, sitten Anthonya, ja sitten taas minua.
— Minun tietääkseni sinun ei kuuluisi olla täällä, hän sanoi sitten varovasti.
En voinut väittää naiselle vastaan, koska se oli totta. En olisi saanut olla täällä.
— Tulepa mukaani, viedään sinut takaisin omaan huoneeseesi.
Kuuliaisesti lähdin hoitajan mukana ulos Anthonyn huoneesta. Tulin samalla ajatelleeksi isäni sanoja.
Minun ei olisi pitänyt tulla Anthonyn luo. Minun ei olisi pitänyt puhua hänelle tai olla hänen kanssaan missään tekemisissä. En olisi saanut olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Enkä saisi tulla olemaankaan, en enää tämän jälkeen. Minulla ei ollut vaihtoehtoja.

***

Jooh, luulen, että tää tauko on nyt ohi. Osien julkaisutahti saattaa silti olla vähän turhan verkkainen, lukio vie aika paljon energiaa. Pitää yrittää uusien kurssien tehtävien lisäksi paikkailla viime jakson breakdownin seurauksena tippuneita arvosanoja, hups.