L'appel du vide — 4. Rumors

!HUOM!

Ihojen kanssa on ongelmia, lähes joka kerta kun avaan pelin, ne on kadonnu ja pitää korvata uusilla. Simien ihot siis saattaa muuttua vähän väliä, koska en ole saanut ongelmaa ratkaistua. Pahoittelut tästä.

***

Anthony Clevelandilla ei ollut hajuakaan, missä oli. Päähän sattui valtavasti, kipu tuntui jyskyttävän ohimoilla kuin sotarumpu, ja olo tuntui kaikin puolin sekavalta. Ikkunasta sisään tulvi aamuauringon hentoja säteitä, jotka tanssivat hitaasti ympäri huonetta valaisten ympäristöä.
Poika ei tunnistanut paikkaa, ei alkuunkaan. Hän näki, että hänen patjansa vieressä oli sänky, ja parin metrin päässä toinen. Kumpikin sänky oli tyhjä, eli hän oli huoneessa yksin.

¨
Päähän sattui yhä jäätävästi, ja nyt Anthonya alkoi myös oksettaa. Hän vei kätensä suunsa eteen, kääntyi vatsalleen ja yritti etsiä jotain, missä laatta aiheuttaisi mahdollisimman vähän vahinkoa ja sotkua, jos se sattuisi lentämään. Sängyn vieressä näkyi olevan muutama pyyhe, ja koska oksennus pyrki ylös sillä samalla sekunnilla, ei Anthonylla ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää vain tähdätä mahdollisimman tarkasti.

Poika nousi varovasti seisomaan testatakseen, tottelivatko jalat. Kyllä tottelivat, ehkä hiukan heikosti, mutta tottelivat kuitenkin. Se ei kuitenkaan auttanut  siihen ongelmaan, ettei Anthonylla ollut vieläkään edes pientä aavistusta, missä oli. Vintti oli mennyt pimeäksi, ja siinä samalla myös eilisillan tapahtumat olivat jääneet pimentoon.
Anthony näki, että huoneessa oli kaksi ovea, jotka johtivat jonnekin muualle. Ehkä jommankumman takana olisi joku, jolta kysyä? Poika päätti yrittää. Hän lähti kävelemään toista ovea kohti ja avasi sen.
Näin jälkikäteen ajateltuna se oli paha, paha virhe.

Suihkusta oli nimittäin juuri astumassa ulos hahmo, jonka Anthony tunnisti Noahiksi. Jätkällä ei ollut yhtään vaatteita päällään. Anthonyn silmät levisivät, ja hän lähes saman tien, ja poika vei kätensä näkökenttänsä peitoksi.
— Voi pas-
Noah kuuli sen, käänsi katseensa ja huomasi Anthonyn, joka oli lähtenyt pakittamaan ulospäin huoneesta.
— Hus poispoispoisPOISNYTHETI! hän karjaisi ja yritti peittää itseään käsillään.
— En nähnyt mitään, en nähnyt mitään, en nähnyt mitään, Anthony hoki ja miltei juoksi ulos kylpyhuoneesta. Tämähän meni kerrassaan loistokkaasti!

Anthony veti kylpyhuoneen oven kiinni perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten. Järkyttynyt ilme kasvoillaan hän hengitti ja yritti unohtaa äskeisen.
— Tuo kuva syöpyy verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi…, hän vaikeroi.
No, ainakin oma olinpaikka oli nyt selvillä. Mutta mitä hittoa hän oikein teki täällä?

***

Vedin jotkut satunnaiset vaatteet päälleni ja kävelin tulipunaisena ulos kylpyhuoneesta. Anthony oli selvästikin herännyt, kuten ennustinkin. Aivotärähdys. Tajuttomuuden olin arvellut menevän ohi ehkä parissa tunnissa. En tiedä, kuinka paljon tai vähän arvioni olivat heittäneet, mutta pääasia oli, että Anthony oli taas elävien kirjoissa. Istuin sänkyni laidalle.
— Hei, sovitaanko, että me emme nähneet toisiamme äsken? kysyin varovasti. Anthony nyökkäsi.
— Hyvä. Muistatko mitään eiliseltä? vaihdoin puheenaihetta.

— En… mitä edes teen täällä? Anthony ihmetteli. Äänensävystä päätellen hän ei vieläkään ollut kovin hyvässä hapessa.
— Okei, otetaan pieni kertaus: menimme eilen kirjastoon tekemään biologian esitelmää, kun Scott ja Jeffrey ilmestyivät sinne haastamaan riitaa. Idioottina luupäänä lähdit tietysti typerään kukkoiluun mukaan, vaikka yritin käskea sinua olemaan provosoitumatta. Ilmeisesti he sitten hakkasivat sinut katukivetykseen, missä viruit tajuttomana jonkin aikaa. Ja koska en voinut jättää sinua sinnekään eikä ambulanssista luultavasti olisi ollut apua, raahasin sinut tänne. Painat muuten ihan hiton paljon. Pikkusiskoni avulla onnistuin salakuljettamaan sinut tänne, mutta jos äiti saisi tietää, olisimme luultavasti molemmat sentin viipaleina sillä siunaamalla sekunnilla.
Anthony kuunteli kertomusta hämmästyneen näköisenä. Hän oli hetken hiljaa.
— Kai sentään annoin kunnolla turpaan niille mänteille? hän kysyi sitten minulta. Naurahdin pienesti.
— En valitettavasti tiedä, koska siinä kohtaa kun löysin sinut, ne kaksi olivat jo häipyneet paikalta.

— Mikä vointisi on nyt?
— Aika kamala… päähän sattuu pirusti. Ai niin, tuo yksi pyyhe olisi ehkä syytä pestä… anteeksi, en voinut sille mitään, Anthony selitti katkonaisesti. Vilkaisin toisen olan yli ja ymmärsin, mistä oli kyse.
— Ei se mitään, se on kuitenkin vain pyyhe. Mutta niin, ilmeisesti sinulla oli lievä aivotärähdys, joka aiheutui haavoistasi päätellen päähän kohdistuneesta iskusta. Suositeltavaa on ottaa pari päivää ihan vain rennosti kotona ja ehkä käydä tarkistuttamassa pääkoppasi lääkärillä, vaikka en tiedä, voivatko ne siellä enää tehdä mitään. Jos jotain pahaa vahinkoa olisi ollut tullakseen, se olisi tullut jo. Jos särky käy kovaksi, voit ottaa reseptivapaita särkylääkkeitä, vaikka parasetamolia…
— Wow, rauhoitu, jätkä! Kuulostat ihan lääkäriltä. Mistä tiedät tuon kaiken? Anthony naurahti. Vein katseeni maahan ja naurahdin pienesti omalle paasaukselleni.
— Siskoni sai kerran koripallon päähänsä, ja…
Lauseeni keskeytyi, kun ovi tempaistiin auki ilman koputtamista.

— Noah Benedict Shepherd, sinulla on kymmenen sekuntia aikaa saada tuo poika ulos asunnostani.
Tunsin värin pakenevan kasvoiltani ennätysvauhtia. Miten äiti oli saanut tietää? Mietin noin millisekunnin ajan, kunnes tajusin. Mary.
Anthony nousi ylös, otti nopeasti kenkänsä lattialta ja alkoi hoiperrellen kävellä kohti ovea. Häntä selvästi huimasi.

— Eihän hän tuossa kunnossa voi lähteä yksin kävelemään kadulle, hänellä on aivotärähdys, totesin nousten samalla ylös. En huutanut, en raivonnut, vaikka olisin ehkä jollain tasolla halunnut tehdä niin.
— Kyllä minä pärjään. Kiitos kuitenkin huolenpidosta, Anthony sanahti ovelta ja hoippui eteenpäin. Pian kuulin ulko-oven käyvän. Äidin jäätävä katse tuntui porautuvan suoraan sieluuni.

Istuin takaisin sängylleni ja katsoin vastakkaista seinää äitini sijaan. Valmistauduin henkisesti kuolemaan siihen paikkaan.
— Noah, mitä tämä oli olevinaan? äiti kysyi artikuloiden selvästi ja pitäen äänensä viileänä. Nielaisin.
— Lähimmäisenrakkautta? ehdotin. Äiti tuhahti.
— Sinunko mielestäsi lähimmäisenrakkautta on se, että mitään sanomatta raahaat minun talooni jonkun aivan ihme puliukon, valehtelet mukamas meneväsi nukkumaan ja vedät vielä siskosikin mukaan valheiden vyyhtiin? Tälläisenkö pojan olen sinusta kasvattanut?
En vastannut mitään.

— Niin arvelinkin. Tämän tempauksesi ansiosta olet kotiarestissa puolitoista viikkoa alkaen tästä päivästä. Menet ainoastaan kouluun ja takaisin, ja silloinkin minun tai isäsi kyydillä. Kiellän sinua myös tapaamasta tuota poikaa, hän ei ole sinulle hyvää seuraa. Onko ymmärretty?
Tyydyin hymähtämään hiljaa vastaukseksi, vaikka sisälläni kiehui.

En kuitenkaan voinut olla lisäämättä pientä kapinointia keskusteluun.
— Niin, aivan kuin en olisi jo valmiiksi elämänmittaisessa arestissa, sanahdin hiljaa. Äiti ei kuullut sitä, tai sitten hän ohitti kommenttini tarkoituksella.
Nyt en enää todellakaan halunnut mennä vanhempieni kyydillä kouluun. Ja nyt kun olin päässyt kapinoinnin, joskin vielä hyvin lievän sellaisen makuun, niin kapinoidaan sitten oikein koko rahan edestä.

Mitään sanomatta juoksin ovesta ulos, menin hissillä alas katutasoon ja nappasin talon pyöräkellarista isäni polkupyörän. Isä juoksi perääni ja kovaan ääneen ihmetteli yllättävää lähtöäni, muttei kuitenkaan saanut minua kiinni. Vaikka pyörä olikin selvästi vanha ja natisi uhkaavasti, sillä pääsi silti nopeammin kuin kävellen.
Kun olin kääntynyt parista mutkasta ja olin varma siitä, että olin karistanut isän kannoiltani, hiljensin vauhtia, jotta pyöränrämä kestäisi kouluun saakka. Niin se onneksi kestikin. Saavuttuani koululle jätin pyöräni pyörätelineille ja menin odottamaan, että ovet aukeaisivat. Lentävän lähtöni ansiosta olin noin vartin etuajassa.

Kun ovet vihdoin aukesivat, kävelin suoraan kaapilleni ottaakseni seuraavan tunnin kirjat mukaani. Samaan aikaan kaapeilla seisoivat myös Scott ja Jeffrey, joista jälkimmäinen virnisti huomattuaan minut.
— Hei Shepherd, oliko kiva yö Acen kanssa? hän kysyi pilkalliseen sävyyn. Katsoin toista tyhmän näköisenä.

— Miten niin? kysyin. Scott naurahti.
— It's okay to be gay, hän sanahti melodisesti. Ympärillä olevat ihmiset tirskuivat ja kuiskivat toisilleen.
— En tiedä, mistä oikein puhut, totesin viileästi, vaikka typerä, joskin perätön naljailu nostikin verenpainettani. Kuulin sitten askelia, ja pyöräytin silmiäni nähdessäni, kenelle ne kuuluivat.

Tuon idiootin olisi aivotärähdyksen takia pitänyt olla kotona lepäämässä, mutta ei. Tärkeämpää oli päästä kukkoilemaan noille kahdelle toiselle idiootille.
— Kiitos kysymästä, oli erittäin mahtava yö, kuten varmaan naamastani näette, Anthony totesi pokkana. Scott katsoi toista hämmentyneenä.
— Oho, Cleveland on noussut kuolleista, Jeffrey julisti naurahtaen.
— Teillä kahdella oli selvästi aika agressiivinen yö, Scott jatkoi yhä homoläppäänsä.
— Siis mistä te oikein puhutte? älähdin.

Sandra Decker sattui juuri kävelemään ohi, ja katsettaan nostamatta valaisi asiaa hiukan.
— Lähes koko lukio puhuu asiasta. Joku on vain yksinkertaisesti nähnyt teidät eilen. Ihmiset tuntevat toisensa, ja juorut kiertävät ihan seminopeasti koko koulun ympäri. Sitä paitsi, mikä olisi sen mehukkaampi epäily kuin koulun fiksuimman pojan homous?
Kello soi lähes heti tytön lauseen jälkeen, ja hän jatkoi kävelyään kohti fysiikanluokkaa. Lähdin itsekin hampaitani kiristellen samaan suuntaan.

Koulupäivä meni siinä, että lähes koko ajan tuli enemmän tai vähemmän kuittailuja ”eilisyön villeistä leikeistä”. Minua suoraan sanottuna vitutti ja kuvotti, mutta purin hammasta ja suoran huudon sijaan tyydyin vain sinkoamaan kuolonkatseita ihmisiä kohti. Aivan sama, kuinka monta kertaa kiistin kaiken, ei ketään kiinnostanut. Ihmiset halusivat pitää kiinni mielikuvasta, että olisin joku ällöttävä homo. Anthony puolestaan vastasi kuittailuihin heittämällä läppää aiheesta, ja näin ollen lisäsi bensaa liekkeihin.
Ruokatuntiin asti jaksoin vielä kestää jatkuvaa piruilua, mutta sitten mittani tuli täyteen.
Heti ruokailun alettua pakkasin vain nopeasti tavarani ja lähdin pyörällä kotiin. Huomio huomio, koulun pahin hikke, Noah Shepherd, lintsaa koulusta. Kotiarestini pitenisi tästä hyvästä luultavasti vähintään viikolla, mutta juuri nyt se oli ihan sama.

Ennen kuin ehdin pyörätelineille, joku juoksi perääni.
— Hei, odota hetki, Sandra puuskutti juosten minut kiinni.
Jäin odottamaan toista, vaikka luultavasti saisin osakseni vain vielä vähän lisää kettuilua.

— Halusin vain sanoa, että en tiedä, kuinka totta tuo huhu on, mutta vaikka olisikin, niin ei siinä ole mitään pahaa. Tiedän, että tuollaiset tunteet varmasti aiheuttavat häpeää ja mitä ikinä, tiedän sen todella hyvin… oikeastaan omasta kokemuksesta. Mutta siis, homoudessa ei oikeasti ole mitään hävettävää, Sandra selitti hiukan aran kuuloisena. Katsoin häntä ärtyneen näköisenä.

— Juoru ei ole vähimmässäkään määrin totta, enkä todellakaan ole mikään sairas homo. Ajatuskin asiasta on suorastaan kuvottava, mutisin katsomatta Sandraa silmiin. — Kiitos kuitenkin ajatuksesta.

Lähdin sitten kävelemään päättäväisesti pyörätelineille. Miltei tunsin Sandran katseen selässäni, mutta tyttö ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Koulun ulko-ovi kävi, ja tiesin hänen häipyneen.

Lähdin ajamaan kotiin agression ja turhautumisen takia hyvin nopealla vauhdilla. En siinä hetkessä jaksanut välittää, kestäisikö pyöränromu vauhtia, halusin vain kotiin, pois noiden ihmisten luota.

***

Anteeks, että osassa kesti :c nyt kesällä postaustahti luultavasti hidastuu jonkin verran, tai ainakin parin viikon tauko on pakollinen, koska lähden Roihulle. Ja pahoittelut siitä, että PosePlayer oli jäänyt yhdessä kuvassa kummittelemaan taustalle, tajusin sen vasta kirjoittaessa >.<