L'appel du vide — 3. Deal

Note to self: Anthony on painavampi, kuin miltä näyttää.
En edes tiedä, miten ihmeessä olin selvinnyt matkasta yksin — minunkaltaiselleni puolitoista kilometriä samalla 60—70-kiloista, tajutonta poikaa raahaten olisi normaalioloissa ollut ehkä liikaa, aivan liikaa. En edes harrastanut mitään urheilua, joten en fyysisesti ollut missään superkunnossa, mutta jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin selvisin kotitalolleni asti. Varmaankin tieto siitä, ettei minulla ollut hirveästi vaihtoehtoja onnistui patistamaan minua aina vain eteenpäin ja eteenpäin. Adrenaliinipiikki oli iskenyt ja vähentänyt uupumisen tunnetta.
Laskin Anthonyn varovasti maahan ja otin puhelimeni taskusta. En saisi vietyä Anthonya kotiini äidin ja isän huomaamatta, ellen saisi hiukan apua.

Puhelin tuuttasi kahdesti. Sitten linjan toisesta päästä kuului pikkutytön ääni.
— Noah! Missä sinä-
— Shh! Mary, kuuntele. Tarvitsen todella kipeästi apuasi, keskeytin pikkusiskoni.
— Missä asiassa? Kello on kohta 10, ja äiti on ihan kamalan vihainen ja huolissaan sinusta, Mary sanoi itsekin selvästi huolestuneen oloisena.
— Öh… ystäväni… hän tarvitsee apua. Isommat pojat kiusasivat häntä, ja hän on nyt… hän nukkuu tosi sikeästi, ja-
— Noah, tiedän kyllä, mitä on tajuttomuus.
— Aa, okei, no hyvä. Hei, mitä jos tulisit vain tänne? Niin, ettei äiti mielellään huomaisi.
Hetken oli hiljaista. Mary selvästi epäröi.
— O-okei, hän sanoi sitten ja sulki puhelimen.

Ei mennyt kauaa, kun rappukäytävän ovi avautui, ja Mary käveli ulos.
— Niin, missä siis tarvitset apua? tyttö kysyi tyynenä.
Osoitin maassa makaavaa Anthonya.

— Vai niin… miksi et soittanut hänen vanhemmilleen? Mary ihmetteli katsoen samalla Anthonya.
— Hänellä ei ollut puhelinta, eikä minulla ole hänen vanhempiensa numeroita, selitin.
— Hän on ystäväsi, etkä tiedä hänen vanhempiensa numeroita? siskoni kummasteli ja siirsi katseensa minuun.
Huokaisin.
— Me olemme kohta aikuisia, meidän maailmamme on hieman erilainen, naurahdin vaivaantuneesti.

Mary kohautti olkapäitään.
— Miten minä sitten voin auttaa? hän kysyi.
— Minun pitää saada Anthony kuljetettua huoneeseemme, mutta en pysty siihen yksin. Sinun täytyy vain hiukan hämätä äitiä ja isää niin, että he eivät kiinnitä minuun huomiota. Mene vaikka puhumaan heille jotain, ja ohjaa huomio muualle, selitin Marylle.
— Entä jos he kysyvät, missä olet? Mary esitti jatkokysymyksen. Pystyin näkemään pelon hiipivän pienemmän kasvoille.
— Sitten sanot vain, että olin väsynyt ja menin suoraan nukkumaan, ehdotin. Väri pakeni siskoni kasvoilta.

Tyttö ei selvästi pitänyt tästä, ei yhtään. Mary oli kuin peura ajovaloissa. Hän ei selvästi olisi mistään hinnasta halunnut olla tässä mukana millään lailla. Hän näytti niin kauhistuneelta, että minun kävi häntä sääliksi. Hän ei ollut ikinä aiemmin rikkonut mitään vanhempiemme määräyksiä tai ollut millään lailla kuriton. Ehkä siksi hän olikin heidän lempilapsensa.
— Mutta sehän on valehtelua! Se on synti! Tästä ei seuraa mitään muuta kuin hankaluuksia! Mary sanoi hätääntyneenä.
— Tiedän, mutta vain yhdellä pienellä valheella voimme pelastaa ehkä jopa Anthonyn hengen, yritin vakuuttaa kauhistunutta pikkusiskoani. — Eikä se ole kuitenkin hyvä asia?
Nyt tuon suupielet kääntyivät alaspäin.
— Mutta en minä halua valehdella äidille, hän suuttuisi ihan kamalasti! Eikä valehtelu ole oikein, äidin mukaan se on pahinta mitä voi vain tehdä. En ole ikinä valehdellut äidille enkä isälle, Mary puhui hiljaa.

— Tiedän, että tämä tuntuu kamalalta. En minäkään haluaisi valehdella, en todellakaan. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoja, äiti ei varmasti suostuisi tietoisesti ottamaan Anthonya meille, emmekä voi jättää häntä uloskaan, selitin kärsivällisesti. Mary oli hiljaa ja katseli varpaitaan.
— Kukaan ei kärsi tästä, tämä ei ole varsinaisesti edes valehtelua. Kierrämme vain totuutta hiukan, jatkoin.
— Se on syntiä…, Mary mutisi ja nosti pelokkaan katseensa.
— Ole kiltti, anelin. — Vain tämän yhden kerran. Tämän jälkeen ei enää yhtään valheita. Sovitaanko näin?
Pienen epäröinnin jälkeen sain vastauksen.
— Okei, tämän yhden ja ainoan kerran.

***

9. kerroksessa tunnelma oli kireämpi kuin aikoihin. Harvey Shepherd istui nahkapäällysteisessä nojatuolissa nojaten päätään kämmeneensä. Piikkikorkoiset sisäkengät kopisivat marmorilattiaa vasten, kun miehen ärtynyt ja passiivis-agressiivisuudesta kiehuva vaimo käveli edestakaisin olohuoneessa.
— Missä piru vie se poika viipyy? Kotiintuloaika oli kirjaimellisesti kolme tuntia sitten! Judy kihisi kiukusta nojaten samalla seinään ja tuijottaen ikkunasta ulos kaupungin valoihin. Harvey huokaisi.
— Judy, rauhoitu. Tässä ei ole mitään syytä heittäytyä tuolle linjalle. Noah ei ole mikään hulttio, ei ole koskaan ollutkaan. Poika on luultavasti vain jäänyt kouluun tekemään ylitöitä tai-
— Ylitöitä? Ylitöitä, sinä sanot? Kello on 10, edes meidän lapsemme eivät tekisi näin myöhään asti koulutöitä, mieti nyt vähän! Ja missä ihmeessä Mary on?
Silloin ovi kävi. Mary käveli olohuoneeseen, ja samaan aikaan Noah pujahti omaan huoneeseensa tajuton Anthony mukanaan.

Koska lastenhuone oli aivan ulko-oven tuntumassa eikä sinne päästäkseen tarvinnut kulkea olohuoneen poikki, tapahtuma jäi vanhemmilta huomaamatta. Mary tepasteli olohuoneeseen äitinsä luokse.
— Mary, siinähän sinä olet. Osaatko kertoa minulle, missä isoveljesi on? Judy kysyi rauhoittaen äänensävyään reilusti. Eihän tyttö ollut tehnyt mitään väärää, eikä nainen halunnut huutaa turhaan.
— Noah oli jäänyt tekemään ystävänsä kanssa koulutyötä, ja molmmat olivat unohtaneet tyystin ajan kulun. Noah tuli äsken kotiin ja on todella väsynyt, joten hän meni suoraan nukkumaan. Hän pyysi, että saisi nukkua rauhassa, Mary valehteli tuntien samalla todella pahaa oloa. Jos normaalisti jokin tietoisesti väärin tehty asia tuntui pistolta sydämessä, tämä oli Marylle vähintäänkin tykinkuula ammuttuna suoraan sieluun.
Judy katsoi tytärtään hetken ajan epäilevästi, mutta päätti sitten uskoa selityksen. Marysta tuntui kamalalta valehdella äidille, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli luvannut isoveljelle pitävänsä salaisuuden.
— Ai niin, opin tänään pianotunnilla viimein soittamaan sen uuden kappaleen puhtaasti. Haluatko kuulla? Mary jatkoi. Tämä olisi se harhautus, joka veisi äidin huomion pois isoveljestä ja hänen tekemisistään.
— Anna mennä vain, odotan innolla, äiti vastasi ja hymyili.
Mary istuutui flyygelin ääreen, hengitti syvään ja alkoi soittaa.
Musiikkia! > Click <

***

Kannoin vanhempieni huomaamatta Anthonyn minun ja Maryn huoneeseen. Laskin tajuttoman pojan varovasti omalle sängylleni. Vaikka en pitänytkään tuosta yhtään, en silti halunnut hänen kärsivän turhaan. Siksi olin varovainen, etten vahingossakaan satuttaisi häntä.
Haavat piti puhdistaa, etteivät ne tulehtuisi. Maryn soitto peitti alleen askeleeni, kun kävin hakemassa kylpyhuoneen lääkekaapista haavanpuhdistusainetta, laastareita, pyyhkeitä ja kaikkea, mitä ajattelin tarvitsevani.

Laskin tarvikkeet yöpöydälle, istuin sängylleni ja otin varovasti Anthonyn pään ja ylävartalon syliini. Kannattelin vasemmalla kädelläni pojan kaulaa ja niskaa, ja toisella kädelläni aloin puhdistaa tuon ruhjeita. Pyyhin nenästä vuotavan veren pois ja puhdistin nenänvarressa ja silmäkulmassa olevat ruhjeet desinfiointiaineella. Anthony sai kiittää onneaan siitä, että oli tajuton, aine oli nimittäin erittäin tehokasta, ja siinä samalla myös äärimmäisen kirvelevää.

Kun ylimääräinen veri oli poissa, näin, että Anthonylla oli mustan silmän lisäksi monta haaleampaa mustelmaa ympäri kasvoja. Laastari koristi tuon nenänvartta, koska siihen tullut ruhje oli melko ilkeän näköinen ja minun arvioni mukaan tarvitsi laastaria.
Anthony ei kuitenkaan kaikista kolhuista huolimatta näyttänyt edes kovin pahalta. Pojan kasvot näyttivät levollisilta, ja hänen hengityksensä oli tasaista. Hän ei näyttänyt siltä, että hänet oltiin juuri hakattu tajuttomaksi asti, hän näytti enemmänkin siltä, kuin nukkuisi. Pelkkää rauhallista unta, sellaista aivan normaalia ja tavallista, mitä hän nukkui joka ikinen yö kotonaan, omassa sängyssään.

Laskin Anthonyn kokonaan sängylleni ja hain vaatehuoneesta varapatjan, harmaan viltin ja kaksi tyynyä. Laitoin patjan vähän matkan päähän omasta sängystäni, asettelin tyynyt ja laskin Anthonyn nukkumaan patjalle niin, että tyynyt tukivat pojan päätä ja niskaa. Peittelin tuon viltillä ja naurahdin hiljaa itsekseni. Mistä lähtien minusta oli tullut tälläinen kanaemo?
Anthony luultavasti heräisi aamuun mennessä. Tajusin vasta nyt, että minua itseänikin väsytti kamalasti. Päätin mennä nukkumaan. Jos Anthony heräisi ennen minua ja tarvitsisi jotain, hän luultavasi osaisi kyllä herättää minut.

Katselin hetken aikaa levollisen näköistä poikaa. Mietin kuumeisesti, olinko nyt tehnyt kaiken voitavani, oliko tuolla jokin asia vielä huonosti, tarvitsiko hän vielä jotain. Äkkäsin, etten ollut tajunnut riisua Anthonylta kenkiä, joten tein niin. Jätin kengät patjan viereen. Hänen olisi luultavasti mukavampi herätä ilman, että kengät puristaisivat hänen jalkojaan.
Pysähdyin hetkeksi. Miksi ihmeessä hössötin tällä tavalla? En normaalisti tehnyt mitään tälläistä, miksi siis nyt? Anthony pärjäisi kyllä, ei hänen eloonjääntinsä riippunut siitä, olivatko niskaa tukevat tyynyt prikulleen optimaalisessa asennossa.
Toisaalta jostain syystä en halunnut, että Anthonylle tapahtuisi mitään pahaa. Ajatus siitä, että tuo joutuisi kärsimään vielä enemmän, tuntui pahalta. Pahalta tuntui myös tieto siitä, että olin valehdellut äidille, rikkonut täysin tietoisesti ja häpeilemättä tämän käskyjä, ja vielä vetänyt Maryn mukaan tähän vyyhtiin. Mitä, jos äiti saisi tietää? Miten Anthonyn sitten kävisi?
Hetkinen… mitä hittoa oikein ajattelin? Anthony oli vain yksi ihminen muiden joukossa. Hänessä ei ollut mitään ihmeellistä tai merkityksellistä, vain yksi muiden joukossa. Miksi oikein hössötin?
Ajatukset sekoittivat päätäni, joten päätin mennä suosiolla nukkumaan.

Riisuin päällysvaatteeni, viikkasin ne sängyn jalkopäähän ja kömmin peiton alle.
— Hyvää yötä, Anthony, kuiskasin hiljaa ennen kuin suljin silmäni.
Marykin saapui pian huoneeseen ja meni itsekin nukkumaan. Hän pyöri sängyssään pitkän aikaa eikä selvästi meinannut saada unta. Täysin ymmärrettävää, eihän valehtelu ollut Raamatun moraalikäsityksen mukaan oikein. Entäpä sitten omille vanhemmille valehtelu? Olin kuitenkin ylpeä siskostani, joka uskalsi tämän kerran uhmata sääntöjä ja kieltoja saavuttaakseen jotain paljon arvokkaampaa.

***

Kello näytti viittä. Mary Shepherd ei ollut saanut unta, koska jo järjettömäksi kasautunut, omantunnon ylitsepursuava taakka esti nukkumisen täysin. Silmät punaisina hän hiipi vanhempiensa makuuhuoneeseen. Sekä äiti että isä nukkuivat.
— Äiti? tyttö sanahti arasti.
Pian Judyn puolella sänkyä alkoi näkyä liikettä, ja nainen nousi istumaan.

— Kerro, lapseni, Judy sanoi unisen kuuloisena.
Hän katsoi sitten tytärtään, jonka silmät punoittivat.
— Mary, oletko sinä itkenyt? nainen kysyi sitten hämmentyneen kuuloisena.
Mary katsoi jalkoihinsa, jolloin Judy nousi ylös sängystä ja käveli tyttärensä luokse.

Mary kietoi kätensä Judyn ympärille, mutta ei itkenyt. Itku ei kyllä ollut kaukana, mutta tyttö piti sen itsellään.
— Mary, mikä on? Judy kysyi ja silitti kevyesti tytön selkää.
— Äiti… onko valehteleminen paha asia? Mary niiskaisi. Judy mietti hetken, ja vastasi sitten:
— Lähtökohtaisesti se on väärin tehty.
— Joutuuko siitä Helvettiin? Mary esitti jatkokysymyksen.
— Se riippuu tilanteesta. Jotkut joutuvat, jotkut eivät. Jos synnin tunnustaa ja sitä katuu, saa armon, eikä silloin joudu kiirastuleen. Miksi mietit tälläisiä asioita? Judy selitti.
Mary irroitti otteensa äidistä.

— Minä olen valehdellut sinulle, tyttö sanoi arasti. Tämän äänestä kuuli, että hän purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
Judy näytti järkyttyneeltä.
— Noahin ystävä oli pahassa pulassa, ja hänen piti päästä tänne täksi yöksi. Autoin Noahia harhauttamalla sinua ja isää niin, että ette huomanneet heitä. He nukkuvat nyt meidän huoneessamme, ja Noahin ystävä varmasti lähtee heti aamulla, Mary kertoi vapisten kuin haavanlehti. Pienen tytön oikeudentaju ja moraalikäsitys eivät yksinkertaisesti kestäneet vanhemmille valehtelua, eikä hän voinut tälle mitään.
Judy katsoi tytärtään järkyttyneenä. Hän käänsi sitten katseensa ovelle päin.

— Vai että näin on asia...

***

TAN TAN TAA

Pahoittelen ajoittain vähän hassuja kuvakulmia. Poset eivät ole ystäviäni, vielä vähemmän simien omat eleet, joten yritin parhaani mukaan peittää kaikkia perseilyjä.